Vapaaehtoisuuden vankila

Järjestötoiminnan pohtiminen vapaaehtoistyön kautta liittää sen luontevasti moniin kansainvälisiin keskusteluihin ja helpottaa esimerkiksi järjestötyön yhteiskunnallisen arvon osoittamista. Suomessa onkin 1990-luvulta lähtien pohdittu järjestötoimintaa myös vapaaehtoistyön käsitteen kautta (esim. Nylund & Yeung 2005). Jokaisella käsitteellä on kuitenkin rajansa. Samalla, kun vapaaehtoistyön näkökulma auttaa hahmottamaan monia puolia järjestötoiminnasta, se saattaa peittää joitain toisia. Missä siis ovat vapaaehtoistyön käsitteen rajat ja sokeat pisteet? Millaista järjestötoimintaa ei voida ajatella, kun ajatellaan vapaaehtoistyötä?

Kirjoitin vapaaehtoistyön käsitteestä jo aiemmin. Vapaaehtoisuus oli keskeinen teema myös tekemissäni järjestötoimijoiden haastatteluissa. Niissä nousi esiin, miten käsitys vapaaehtoistyöstä ei suinkaan ole universaali, vaan sidottu aikaan ja paikkaan. Aiemmat talkootyön ja hyväntekeväisyyden muodot asettuvat osiksi samaa, pääosin palkattoman ja omasta tahdosta tai yhteisöä kohtaan koetusta solidaarisuudesta tehdyn työn jatkumoa kuin nykyinen vapaaehtoistyökin, vaikka ne eivät täsmälleen samanlaisia olisikaan. Toisaalta nykyisinkin vapaaehtoisuus on hyvin monimuotoista – se voi tarkoittaa esimerkiksi lähtemistä vapaaehtoistyöhön tai avustustehtäviin ulkomaille, jolloin vapaaehtoisuus saattaa olla palkattua työtä.

Politiikka ja harrastaminen vapaaehtoistyön reunoilla

Vapaaehtoistyöstä puhuminen saattaa sulkea ulkopuolelleen poliittisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen. Vetovoima-tutkimuksen kyselyssä näkyi, että vaikuttamiseen liittyvät teemat ovat keskeinen osa järjestöjen tavoitteita, mutta vaikuttamistehtävät eivät silti olleet kovin suuressa roolissa järjestöjen nuorille tarjoamien vapaaehtoistehtävien joukossa. Järjestöt pitivät kolmanneksi tärkeimpänä nuoriin kohdistuvan työn tavoitteenaan yhteiskunnallista vaikuttamista (Taavetti 2015, 11). Toisaalta, kun kysyimme järjestöjen nuorille tarjoamista vapaaehtoistehtävistä, ainoastaan reilu kymmenes vastanneista järjestöistä mainitsi vaikuttamis- tai kampanjatehtävät niiden osana (sama, 19).

Tämä tulos saattaa osin johtua siitä, miten ja millaisella tarkkuudella järjestöt ovat kuvanneet vapaaehtoisille tarjolla olevia työtehtäviä: toisin katsottuna esimerkiksi erilaiset kouluttajatehtävät saattavat hyvinkin olla vaikuttamistehtäviä ja osa järjestön yhteiskunnallista osallistumista. Toisaalta saattaa olla, että järjestöissä vaikuttamistehtävät hahmottuvat jonkun toisen kuin vapaaehtoistyöntekijöiksi nimettyjen tehtäviksi. Joissain järjestöissä ei puhutakaan vapaaehtoisista, vaan vaikka aktiiveista, joka saattaa jo sanana helpottaa enemmän erilaisten vaikuttamistehtävien näkymistä.

Entä mitä tarkoittaa, kun tehtävät, joita on ennen pidetty harrastuksena, muuttuvat vapaaehtoistyöksi? Tarjolla olevien tehtävien ”brandääminen” uudelleen saattaa auttaa niiden yhteiskunnallisen merkityksen osoittamisessa sekä siinä, että tehtävien tärkeys järjestölle tulee näkyväksi. Toisaalta järjestötoimijoiden haastatteluissa kävi ilmi, että vapaaehtoistyön korostamisella saattaa olla myös yllättäviä seurauksia. Siinä, missä omasta harrastuksesta maksaminen on täysin tavallista, vapaaehtoistyöstä maksaminen tuntuu erikoiselta ajatukselta. Maksuttomuutta voidaan pitää jopa vapaaehtoistyötä määrittävänä ominaisuutena. Harrastajien muuttuminen vapaaehtoiseksi saattaa siis vakavasti vaarantaa järjestön keskeisen tulonlähteen.

Kenelle vapaaehtoistyö kuuluu?

Kenelle vapaaehtoisuus sitten kuuluu ja kenelle ei? Viime aikoina on ollut suorastaan muotia etsiä vapaaehtoisuuden esteitä. Niitä on löytynyt milloin verotuksesta, milloin kankeasta hallinnosta. Osa näistä esteistä on pikemmin kuvitteellisia tai ne johtuvat tiedon puutteesta tai epävarmuudesta siitä, mitä lainsäätäjä oikeastaan tarkoittaa (Valliluoto 2014, 57–61). Toki on myös todellisia esteitä. Näitä löytyi esimerkiksi Helena Huhdan (2015, 33) nuorten työttömyydenaikaista liikuntaa koskevassa tutkimuksessa. Tutkimuksessa todettiin, että vielä vuonna 2013 nuoret eivät välttämättä uskaltaneet toimia urheiluseurojen vapaaehtoisina, jotta eivät joudu työttömyysturvakarenssiin. Tältä osin ohjeistusta on onneksi korjattu, eikä työttömänkään pitäisi enää joutua pelkäämään vapaaehtoistyön vaikutuksia toimeentuloonsa.

Myös se, missä tai kenen järjestämänä vapaaehtoistyö tapahtuu, saattaa vaikuttaa siihen, mielletäänkö sitä vapaaehtoistyöksi ollenkaan. Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen (2009, 7-8) mukaan etenkin alle 15-vuotiaiden, mutta myös 15–25-vuotiaiden nuorten osallistuminen vapaaehtoistyöhön on vähentynyt verrattuna kymmenen vuoden takaiseen. Tämä tulos vaikuttaa sikäli yllättävältä, että 2000-luvulla nuorisovaltuustot ja erilaiset kouluissa tapahtuvat lasten ja nuorten osallistumisen ja vaikuttamisen muodot ovat merkittävästi lisääntyneet. Todennäköisesti on niin, etteivät ainakaan lapset ja nuoret itse ajattele, että he tekisivät vapaaehtoistyötä osallistuessaan tällaisiin toimintamuotoihin – välttämättä niin eivät ajattele edes heidän kanssaan toimivat aikuiset. Ei siis ole ihme, jos vapaaehtoistyön tekeminen näyttää vähentyvän, kun uudet työskentelymuodot eivät hahmotu enää vapaaehtoistyöksi.

Vapaaehtoisuuden rajoja saattaa tuottaa myös puhe vapaaehtoistyöstä. Jos työn tavallisin muoto on palkkatyö, vapaaehtoistyön saatetaan olettaa olevan jotakin laajuudeltaan ja sitovuudeltaan siihen verrattavaa. Harvempi suomalainen esimerkiksi sanoo työskentelevänsä vapaaehtoisena, vaikka kansainvälisissä yhteyksissä käytettynä vastaava ilmaus saattaa olla englanniksi ihan tavallinen. Puhe vapaaehtoisuudesta työnä on saattanut myös johtaa siihen (harha)käsitykseen, ettei vapaaehtoinen olisi työmarkkinoiden käytettävissä eikä siis oikeutettu työttömyyskorvaukseen.

Vapaaehtoinen velvollisuus

Vapaaehtoisuuden rajoja voi pohtia myös toisesta näkökulmasta: voiko vapaaehtoisuuteen pakottaa tai painostaa? Joskus vapaaehtoisuuden motiivina saattaa olla siitä saatava työkokemus tai korvaus opintoihin. Tässä ei tietenkään ole mitään vikaa, vaan on tärkeää, että vapaaehtoinen kokee saavansa työstä jotain myös itselleen. Ongelmaksi tilanne voi muodostua, jos järjestön työtehtävistä merkittävä osa alkaa levätä sellaisten vapaaehtoisten harteilla, jotka tarvitsevat vapaaehtoistyötä päästäkseen joskus palkkatyöhön. Tällöin saattaa todella syntyä tilanne, jossa vapaaehtoistyö kilpailee palkkatyön kanssa ja laskee sekä palkkoja että työn arvostusta. (Tästä huolesta esim. Eskola & Kurki 2001, 10.)

Hyvä kriittinen kysymys on myös, miksi järjestötoiminnan käsitteellistäminen vapaaehtoistyön kautta lisääntyi juuri 1990-luvulla, edellisen laman aikaan. Oliko tämän keskustelun tavoitteena lisätä vapaaehtoistyön merkitystä ja arvoa sekä pyrkiä vähentämään julkisen sektorin työn osuutta? Yhteiskunnallisesti vapaaehtoisuutta pidetäänkin, ainakin juhlapuheissa, äärimmäisen arvokkaana. Kyyninen voisi tähän todeta, että tottahan kannattaa toivoa, että ihmiset tekevät palkatta sitä, mihin muuten pitäisi palkata työntekijä. Tästä stereotyyppinen – sekä vapaaehtoisten, vanhusten että vanhustenhuollossa työskentelevien arvoa vähättelevä – esimerkki on mummojen ulkoiluttaminen. Jos kävisimme kaikki vähän auttelemassa vanhainkodissa, tarvittaisiin paljon vähemmän hoitajia!

Tosiasiassa vapaaehtoisuus ei tietenkään toimi velvollisuuden pohjalta. Silloin se ei ole enää, määritelmänsä mukaan, vapaaehtoista. Vapaaehtoisuutta motivoi toisten auttaminen tai johonkin yhteiseen osallistuminen, mutta toiminnan muodot valitaan ensisijaisesti oman kiinnostuksensa mukaan. Vapaaehtoisuuden motiiviksi ei oikein sovi se, että säästötalkoilevat poliitikot näkevät jollakin sektorilla tarvetta vapaaehtoistyölle. Ei ole oletettavaa esimerkiksi, että nuorisojärjestöissä tehtävä vapaaehtoisuus vähenisi, koska vapaaehtoistyön kysyntä esimerkiksi eläkeläistoiminnassa kasvaa väestön ikääntyessä. Sen sijaan kasvava eläkeläisten joukko tarkoittaa suurta määrää ihmisiä, joilla on aikaa vapaaehtoistyölle ja joita se voi kiinnostaa. Osa saattaa jopa innostua nuorten parissa toimimisesta.

(Kaikki kirjoitukset syntyvät toisten kanssa keskustellen, omia ajatuksia testaten ja kommentteja kuullen. Tämän kirjoituksen osalta haluan esittää erityisen kiitoksen Allianssin osallisuusasiantuntija Kirsi Uusitalolle, jonka kanssa käyty lounaskeskustelu avasi näkökulmia siihen, miten koulussa tapahtuva osallistuminen tuskin hahmottuu nuorten mielessä vapaaehtoistyöksi.)

Vetovoima-hankkeen tutkija Riikka Taavetti kirjoittaa järjestöihin osallistumista ja niiden kehittämistä koskevan tutkimuksen tuloksista ja havainnoista. Tämä on kirjoitussarjan yhdeksäs osa. Kirjoitukset ovat avoimia kommenteille, keskustelulle, kysymyksille ja uusille näkökulmille.

Vapaaehtoisuutta on käsitelty sarjassa kahdesti aiemmin: ensin käsiteltiin vapaaehtoistyön käsitettä ja sitten vapaaehtoisten motivaatiota. Sarjan muut kirjoitukset ovat käsitelleet järjestötoiminnan haasteita, järjestöjen toimintaan osallistuvien määrää ja toiminnan vaikuttavuutta, nuorten osallisuutta ja kuulemista, sitä, keitä järjestöjen toiminta tavoittaa, nuorisojärjestötoiminnan ydintä ja järjestöjen rahoitusta.

Kirjallisuus

Eskola, Antti & Kurki, Leena (2001) Johdannoksi. Teoksessa Eskola, Antti & Kurki, Leena (toim.) Vapaaehtoistyö auttamisena ja oppimisena. Tampere: Vastapaino, 7-12.

Huhta, Helena (2015) ”Pitää pään kasassa työttömysaikana” Liikunta työttömien nuorten arjessa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, verkkojulkaisuja 87. Helsinki: Nuorisotutkimusseura.

Nylund, Marianne & Yeaung, Anne Birgitta (2005) Vapaaehtoisuuden anti, arvot ja osallisuus murroksessa. Teoksessa Nylund, Marianne & Yeung, Anne Birgitta (toim.) Vapaaehtoistoiminta. Anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino, 13–38.

Suomen virallinen tilasto (SVT): Ajankäyttötutkimus [verkkojulkaisu]. Helsinki: Tilastokeskus. http://www.stat.fi/til/akay/2009/04/index.html

Taavetti, Riikka (2015) Nuorisojärjestöjen vetovoimaa. Katsaus valtakunnallisten nuorisojärjestöjen ja nuorisotyötä tekevien järjestöjen toimintaan järjestöille suunnatun kyselytutkimuksen perusteella. Helsinki: Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi ry. http://www.alli.fi/binary/file/-/id/690/fid/4164

Valliluoto, Sari (2014) Vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksista ja esteistä. Kilpailu- ja kuluttajaviraston selvityksiä 4 / 2014.Helsinki: Kilpailu- ja kuluttajavirasto.