Raha järjestöä pyörittää?

Kirjoitin viimeksi tässä kirjoitussarjassa järjestötoiminnan ytimestä. Nostin järjestötoiminnan ytimeksi ideologisuuden ja ”omalle ryhmälle” toimimisen. Näiden lisäksi itsestään selvän oloinen järjestötoiminnan ydin muodostuu vapaaehtoisuuden korostamisesta ja voitontavoittelun logiikan vastaisuudesta. Perinteisesti kolmannen sektorin on ajateltu muodostavan vastapaino yhteiskunnassa yhtäältä julkiselle sektorille, jonka kanssa kaikkien on enemmän tai vähemmän pakko olla tekemisissä, ja toisaalta yrityssektorille, jossa keskeistä on voiton tuottaminen yrityksen omistajille (lisää kolmannen sektorin käsitteestä Kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaalista). Tällöin koko sektoria, ei vain yksittäistä järjestöä, määrittäväksi ominaisuudeksi muodostuu vapaaehtoisuus ja vapaus voitontavoittelusta. Onko siis rahasta puhuminen järjestöjen kohdalla turhaa?

Selvästi ei ole. Rahoitukseen liittyvät kysymykset ovat keskeisesti esillä järjestöjen arjessa. Tämä nousi esille jo aivan ensimmäisessä tutkimuskirjoituksessani, kun hahmottelin järjestöjen polttavia kysymyksiä Allianssin jäsenjärjestökyselyjen pohjalta. Järjestöissä on ikuinen pula tekijöistä ja rahasta. Samoin, kun Vetovoima-hankkeen aikana erilaisissa järjestötoimijoiden tapaamisissa on puhuttu rahoituksesta, katseet nousevat kännyköistä ja kiinnostus lisääntyy selvästi. Rahoitus on tärkeä ja erinomaisen hankala kysymys järjestökentällä.

Kokonaisuudessaan suomalaisten kansalaisjärjestöjen rahoituksesta on saatavilla yllättävän vähän tutkimustietoa. Eri alojen keskusjärjestöt kartoittavat omien jäsenjärjestöjensä rahoitusta, mutta kokonaisuudessaan niin kansalaisyhteiskunnan raha- kuin vapaaehtoistyöresurssitkin ovat melko huonosti selvitettyjä (aiheesta esim. Harju & Niemelä 2011, 89–91). Vetovoima-kyselykään ei paneutunut tarkemmin nuorisojärjestöjen ja nuorisotyötä tekevien järjestöjen rahoitukseen. Kysyimme kuitenkin järjestöjen käyttämiä rahoitusmuotoja, siis sitä, mitä rahoitusmuotoja järjestöillä on käytössä, emme lainkaan, mikä on näiden muotojen taloudellinen merkitys vastanneille. Siksi hankkeen tuloksista saa vain suuntaa antavaa tietoa siitä, mistä nuorisojärjestöjen rahat ovat peräisin. Kiinnostava aihe kuitenkin puhutti myös tutkimukseni haastatteluissa.

Avustusten avulla

Vetovoima-kyselyn rahoituskysymyksessä antamamme vaihtoehdot koostuivat etenkin erilaisista avustusmuodoista. Vastausten mukaan yleisimmin käytetty rahoitusmuoto oli OKM:n yleisavustus valtakunnallisille nuorisojärjestöille, nuorisotyötä tekeville järjestöille tai nuorisotyön palvelujärjestöille, jota käytti yli kolme neljännestä vastanneista. Tämä ei tietenkään ole yllättävä tulos, koska yksi vastaajien valintaperuste oli OKM:n avustuksen hakeminen, ja avustuksen saamista voi pitää jopa yhtenä valtakunnalliseksi nuorisojärjestöksi tai nuorisotyötä tekeväksi järjestöksi määrittymisen tapana. Noin 30 prosenttia vastanneista käytti OKM:n projektiavustusta tai jonkin muun ministeriön avustusta. Muista ministeriöistä mainittiin yleisimmin ulkoministeriö, mutta myös muut ministeriöt saivat mainintoja. RAY:n avustusta sai samoin reilu 30 prosenttia. Noin viisitoista prosenttia vastaajista käytti jotakin Euroopan unionin rahoituslähdettä.

Avustuksista keskustellessa nousee usein esiin järjestöjen toive, ettei avustuksia siirrettäisi enää ainakaan nykyistä enempää projektiavustusten suuntaan (esim. Harju & Niemelä 2011, 17). Avustusten projektiluontoisuus ja epävakaus aiheuttavat vaikeuksia esimerkiksi tukien turvin palkattujen työntekijöiden työsuhteille (Valliluoto 2014, 33). On vaikea olla vastuullinen työnantaja ja pitää työntekijät pysyvissä ja kokoaikaisissa työsuhteissa, jos avustusten taso on selvillä korkeintaan vuodeksi kerrallaan.

Nuorten toiminnan osalta järjestöjen avustusrahoitukseen on myös sisäänrakennettu ristiriita hyvän hallinnon vaatimusten ja nuorten itse tekemän toiminnan painottamisen välillä. On tärkeää, että järjestöjen talous hoidetaan huolellisesti ja annettujen avustusten käytöstä raportoidaan monipuolisesti. Mutta jos hakemisen ja raportoinnin vaatimukset nousevat liian koviksi, niistä voi olla mahdotonta selvitä ilman ammattitaitoista, palkattua työvoimaa. Esimerkiksi OKM:n lomakesodasta, saati EU-hankkeiden pyörittämisestä, nuoret vapaaehtoiset eivät välttämättä selviä. Samoin rekisteröitymättömien ryhmien ei ole välttämättä mahdollista hakea avustusta ollenkaan, joskin nuorten toimintaryhmien kohdalla tästä viisaasti toisinaan joustetaan (Harju & Niemelä 2011, 53–55).

Järjestöjen näkökulmasta avustaminen saattaa vaikuttaa sattumanvaraiselta ja voi olla vaikea nähdä, mikä omassa toiminnassa vaikuttaa avustusten tasoon. Tässä suhteessa avustusten jaon avoimuuteen ja johdonmukaisuuteen onkin kiinnitetty viime vuosina paljon huomiota. Toisaalta haastattelemani järjestötoimijat nostivat esiin, että järjestöjen, etenkin isompien, pitäisi myös luottaa omiin kykyihinsä vaikuttaa avustuksiinsa: avustusjärjestelmän muutoksissa kuullaan myös avustettavia ja silloin on oikea aika olla aktiivinen. Oma toimintaympäristö ei ole, edes avustusten osalta, järjestöstä irrallinen, vaan omaan kohteluunsa voi vaikuttaa.

Palvelutuotannosta pelastus?

Entä voisiko järjestöjen taloutta tukea nykyistä laajemmalla palvelutuotannolla? Voisivatko järjestöt tuottaa palveluita, joita esimerkiksi kunnat voisivat ostaa? Osin näin jo tapahtuukin: jotkut kunnat ostavat jopa koko nuorisopalvelunsa yhdeltä järjestöltä. Osin palveluiden ostamista rajoittaa se, että pienissä kunnissa, joilla saattaisi olla enemmän halua pyrkiä saamaan säästöjä ostamalla palveluita järjestöiltä, ei aina ole järjestöjä, jotka voisivat myydä palveluita. Suuremmissa kunnissa taas järjestöjä kyllä löytyisi, mutta niissä myös kunnalla voi olla intoa ja mahdollisuuksia tuottaa palvelunsa ainakin osin itse. (Kunnallisen nuorisotyön tulevaisuusodotukset 2013, 33–34.)

On selvää, että palveluiden ostaminen järjestöiltä on usein kaikille mielekäs menettely. Toisaalta sekä järjestöjen että julkisen sektorin toimijoiden keskustelussa on esiintynyt huolta siitä, mitä tapahtuu, jos yhteiset palvelut siirtyvät entistä enemmän joko yritysten myytävien palveluiden tai järjestöjen pitkälti vapaaehtoistyönä organisoitujen toimintojen varaan. Voivatko yritykset ja yhdistykset taata kaikille laadukkaat palvelut?

Oma, tarkoitukselle provosoiva väitteeni on, että kun korvataan julkisia palveluita järjestöjen työllä, saadaan sekä huonoja palveluita että huonoa järjestötoimintaa. Järjestöt eivät voi vastata siitä, että kaikki saavat yhdenvertaisesti ja tasapuolisesti heille kuuluvan palvelun – tämä vastuu on julkisella toimijalla, eli kunnalla tai valtiolla. Lisäksi, järjestöjen voima on siinä, että ne voivat kehittää rauhassa, tasapuolisuuden vaatimuksesta välittämättä, oman kohderyhmänsä kaipaamia toimintamuotoja. Näistä voi toki tulla myöhemmin palveluita joko rajatulle kohderyhmälle tai, ehkä muokkaamisen jälkeen, vaikka kaikille. Palvelutuotannon korostuminen ohjaa järjestöt tekemään sitä, mitä tilataan sen sijaan, että ne tekisivät sitä, missä ovat parhaita.

Omat ja jäsenten rahat

Entä sitten järjestöjen muut tulonlähteet kuin avustukset tai palvelujen myynti? Noin 40 prosenttia kyselyymme vastanneista järjestöistä saa lahjoituksia yksityishenkilöiltä ja yli neljänneksellä on yritysyhteistyötä. Epäilemättä pieniä tai satunnaisia lahjoituksia yksityishenkilöiltä saavat lähes kaikki järjestöt, mutta kaikilla niiden merkitys ei ole niin suuri, että sitä itsessään miellettäisiin varainhankinnan muodoksi.

Myös näiden varainhankinnan muotojen suhteen järjestöt ovat hyvin erilaisessa asemassa. Toisten järjestöjen kohderyhmä on suuri ja jo sellaisenaan mainostajia kiinnostava, toisten taas sellainen, joka soveltuu hyvin esimerkiksi yritysten hyväntekeväisyystoiminnan kohteeksi tai yhteiskunnallisen vastuun kumppaniksi. Jos järjestön kohderyhmä on melko pieni tai ei sellaisenaan mainoskuviin sopiva, yritysyhteistyön tai laajamittaisen lahjoitusten keruun mahdollisuudet ovat varsin vähäiset. Lisäksi luonteeltaan kulutuskriittisillä järjestöillä voi olla jo toimintansa idean vuoksi vaikea taipua ainakaan mittaviin yritysyhteistyö- ja mainostusprojekteihin.

Kyselyssämme emme tiedustelleet lainkaan jäsenmaksujen tai oman varainhankinnan, esimerkiksi tukituotteiden myynnin, merkityksestä järjestöille. Näitä rahoitusmuotoja käyttänevät lähes kaikki järjestöt, mutta olisi mielenkiintoista tutkia nuorisojärjestöjen taloutta enemmän siitä näkökulmasta, millainen taloudellinen merkitys näillä on. Etenkin varainhankintatuotteiden myynnin tiedetään usein olevan taloudellisesti melko merkityksetöntä toimintaa, vaikka se voikin olla tärkeää siitä näkökulmasta, että järjestö voi edustaa esimerkiksi omissa t-paidoissaan tai huiveissaan. Ja varmasti osaavat järjestöt ovat saaneet siitäkin kannattavaa.

Jäsenmaksut ovat ehkä – julkisten avustusten ohella – eniten keskustelua herättävä järjestöjen rahoituksen muoto. Jotkut järjestöt kieltäytyvät keräämästä jäsenmaksua, koska ne eivät halua asettaa edes pientä taloudellista kynnystä toimintaan osallistumiselle. Toisaalta osa järjestöistä on sitä mieltä, että olisi täysin epäoikeudenmukaista odottaa joidenkin muiden maksavan järjestön jäsenten toiminta, ja siksi jäsenmaksut ovat niille myös tärkeä tulonlähde.

Jäsenmaksulla voi olla suuri merkitys paitsi taloudellisesti, myös ennen kaikkea järjestön ja sen jäsenen välisen siteen muodostajana. Järjestöt usein pelkäävät, että jäsenmaksun korotus ajaa jäseniä pois. Haastattelemieni järjestötoimijoiden mukaan näin käy harvoin: jäsenille pienehkö korotus on yleensä taloudellisesti merkityksetön ja se saattaa jopa vahvistaa tunnetta, että jäsenenä saa olla mukana kantamassa kortensa kekoon ja tukemassa yhteistä työtä. Jäsenelle jäsenmaksun, vaikka pienenkin, maksaminen voi olla tärkeä osa kokemusta, että saa olla mukana ja on tärkeä. Tämän viestiminen jäsenille on järjestön keskeinen tehtävä: jäsenmaksua maksavia jäseniä pitää muistaa kiittää ja kertoa, mitä kaikkea juuri jäsenille merkityksellistä maksuilla saadaan aikaan.

Onko rahalla väliä?

Onko rahalla sitten merkitystä? Saako rahalla hyvää toimintaa? Tästä keskustelleet haastattelemani järjestötoimijat nostivat esiin, ettei rahalla saa niitä asioita, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä järjestön toiminnalle. Eräs haastattelemani tiivisti:

Rahallahan sä et saa hyvää mainetta, hyvää brändiä, et lisää jäseniä. Voit saada lisää työntekijöitä ja vaikka minkälaisia kampanjoita mut ne kampanjat pelkästään ei tuo jäseniä.

Samoin toisen haastatellun mukaan valtionapupäätösten suurin sisäinen vaikutus järjestölle voi olla epäoikeudenmukaiseksi koetusta avustustasosta sisuuntuminen: Nyt näytämme, että toimintamme on oikeasti paljon parempaa ja laajempaa kuin homehtuneet virkamiehet ymmärtävät.

Rahan puute on tuttu valitus ja tietenkin raha on välttämätöntä monien järjestön toimintamuotojen ylläpitämisen kannalta. Silti se, ettei ole rahaa, on joskus vain kehno selittely-yritys sille, ettei toiminta oikeasti enää innosta. Tunnetusti hyvin vähällä rahalla on saatu aikaan vaikka mitä silloin, kun ihmisten innostus on suurimmillaan.

Vetovoima-hankkeen tutkija Riikka Taavetti kirjoittaa järjestöihin osallistumista ja niiden kehittämistä koskevan tutkimuksen tuloksista ja havainnoista. Tämä on kirjoitussarjan kahdeksas osa. Kirjoitukset ovat avoimia kommenteille, keskustelulle, kysymyksille ja uusille näkökulmille.

Sarjan ensimmäisessä kirjoituksessa käsiteltiin järjestötoiminnan haasteita, toisessa vapaaehtoistyön käsitettä ja kolmannessa vapaaehtoisten motivaatiota. Neljännen kirjoituksen aiheena oli järjestöjen toimintaan osallistuvien määrä ja toiminnan vaikuttavuus ja viidennen nuorten osallisuus ja kuuleminen. Viimeksi on käsitelty sitä, keitä järjestöjen toiminta tavoittaa ja mikä oikeastaan on nuorisojärjestötoiminnan ydin.

Kirjallisuus

Harju, Arro & Niemelä, Jorma (2011) Järjestöjen taloudelliset toimintaedellytykset. Selvityksiä ja ohjeita 2 / 2011. Helsinki: Oikeusministeriö. http://www.oikeusministerio.fi/fi/index/julkaisut/julkaisuarkisto/022011jarjestojentaloudellisettoimintaedellytykset/Files/OMSO_2_2011_Selvitys_132_s.pdf

Kunnallisen nuorisotyön tulevaisuusodotukset 2013 (2013) Helsinki: Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi ry & Suomen Kuntaliitto. http://www.alli.fi/binary/file/-/id/665/fid/2560

Valliluoto, Sari (2014) Vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksista ja esteistä. Kilpailu- ja kuluttajaviraston selvityksiä 4 / 2014.Helsinki: Kilpailu- ja kuluttajavirasto.

2 comments

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s