Mikä on vaikeaa, kun ei ole vaikeaa?

Nuorisotutkimuksen piirissä tutkitaan usein aiheita, jotka ovat hankalia ja sensitiivisiä ja joihin liittyy mutkikkaita eettisiä kysymyksiä. Kun tutkitaan esimerkiksi erilaisiin vähemmistöihin kuuluvia nuoria, pitää pohtia tarkkaan, miten heidän kokemuksensa esitetään oikeudenmukaisesti ja vältetään vahvistamasta paikkaansa pitämättömiä stereotypioita. Toisaalta tutkittaessa vaikka nuorisorikollisuutta tai rasismia ollaan sellaisten teemojen parissa, joiden kohdalla vaatimukset tutkimukseen osallistuvien anonyymiydestä ovat hyvin tarkkoja.

Tulin itsekin Vetovoima-hankkeen tutkijaksi juuri tällaisten aiheiden parista: tutkin Hyvinvoiva sateenkaarinuori -hankkeessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten kokemuksia. Tutkimukseni aiheet eivät todella olleet kevyimmästä päästä: vaikka sateenkaarinuorten elämään kuuluu ystävyyttä, rakkautta, onnea ja yhteisöllisyyttä, valitettavan monella nuorella on kokemuksia myös syrjinnästä, ulossulkemisesta ja väkivallasta. Näiden teemojen käsittely ei ollut aina tutkijallekaan helppoa.

Kun aloitin nuorten järjestötoiminnan tutkijana, pohdin paljon sitä, millä tavalla tutkimuskohteeni muuttuu. Ensinnäkin siirryin nuorten tutkimuksesta organisaatioiden, rekisteröityjen yhdistysten, tutkimukseen. Niillä ei ole samalla tavalla henkilökohtaista elämää ja yksityisyyden suojaa kuin yksittäisillä ihmisillä. Vaikka järjestöjen toiminnassakin toki on asioita, jotka halutaan pitää tai jotka täytyykin pitää järjestön sisällä, perusluonteeltaan järjestötoiminta on julkista.

Lisäksi järjestötoimintaan osallistuminen on juuri sitä, mitä aikuiset toivovatkin nuorten tekevän. Nuorisojärjestöissä vaikutetaan yhteiskuntaan ja vieläpä enimmäkseen melko sovinnaisilla – tai ainakin lainmukaisilla – tavoilla. Järjestöjen toiminnan tavoitteena on nuorten kasvun tukeminen ja nuorten opettaminen yhteiskunnan tavoille. Usein järjestöjen toiminta vieläpä tapahtuu aikuisten tarkassa ohjauksessa.

Kun järjestöjen toiminta on luonteeltaan julkista ja niissä toimitaan juuri niiden päämäärien eteen, joita nuoruudelle ikävaiheena yhteiskunnassa asetetaan, onko niiden tutkiminen sitten myötäsukaista ja helppoa? Mikä siinä on hankalaa? Eli mikä on vaikeaa, kun ei ole vaikeaa?

Hahmoton järjestötoiminta

Järjestötoiminnan monimuotoisuus tekee tutkimuksesta osaltaan hankalaa – ja tietysti siksi myös mielenkiintoista. On ollut kiinnostavaa pohtia, mistä itse asiassa järjestötoiminnasta on kyse. Lisäksi pitää varoa, ettei hahmoton tutkimuskohde pääse laajentumaan suuremmaksi kuin onkaan: nuorisojärjestötoiminta ei ole sama asia kuin kaikki nuorten vapaa-ajan vietto tai kaikki nuorten kansalaistoiminta ja vaikuttaminen. Se on monimuotoinen osa molempia, mutta maailmaa on myös järjestöjen ulkopuolella.

Etenkin Suomessa järjestötoiminta on melkein kuin ilma, jota hengitämme – kaikkialla läsnä, melkein mahdoton huomata ja (ainakin lähes) välttämätön. Suomalainen yhteiskunta on ”yhdistystävä”. Tarkoitan tällä sitä, että ensinnäkin sellaiset toimijat, jotka voisivat joissain muissa maissa olla joko osa julkista sektoria tai suoraan yrityksiä, ovat Suomessa usein muodoltaan yhdistyksiä. Toisaalta Suomessa on hyvin tavallista, että vaihtoehtoiset ja alun perin marginaaliset kansalaistoiminnan muodot muodostavat ennemmin tai myöhemmin rekisteröityjä yhdistyksiä. Ry on toimijatyyppi, jonka suomalainen yhteiskunta kaikkein helpoiten tunnistaa.

Yksi tutkimukseni keskeisiä havaintoja on järjestötoiminnan määrittelyn mahdottomuus, toiminnan monimuotoisuus ja myös se, miten monia asioita järjestöissä toimiminen voi nuorille merkitä (näistä asioista kirjoitamme yhdessä Hanna Laitisen kanssa syksyn aikana julkaistavassa artikkelissa). Etenkin viimeksi mainittu kaipaisi mielestäni lisää huomiota myös nuorisotutkimuksen piirissä – omassa tutkimuksessani aihetta tarkasteltiin järjestöjen näkökulmasta, mistä ei voi päätellä, miten nuoret samat asiat kokevat.

Minusta vaikuttaa, että nuorten järjestötoiminta ohitetaan liian usein yhtenäisenä toimintamuotona, joskus myös vähän vanhanaikaisena ja otettaan nuorten todellisuudesta menettävänä. Kuitenkin, täysin riippumatta siitä, miten asiaa mitataan, järjestöjen toiminta tavoittaa edelleen merkittävän osan nuorista. Olisi tarpeen tietää paremmin, mitä nuoret järjestöjen toiminnasta saavat ja mitä se heille merkitsee. Ei ole olemassa yhtä harrastusta nimeltä ”järjestötoiminta”, on ainakin järjestöjen järjestämään monenlaiseen toimintaan osallistumista, moninaista vapaaehtoisuutta ja eri tasoisia vaikuttamisen paikkoja. Osalle nuorista on täysin yhdentekevää, että heidän harrastuksensa tuottaa järjestö, osa taas on hyvin tiiviisti järjestämässä itse omaa harrastustaan.

Järjestötoiminnan sensitiivisyydet

Lisäksi järjestöillä on myös omat herkkyytensä ja sensitiivisyytensä. Niiden toiminnassa on paljon teemoja, joita ei välttämättä helposti avata ulkopuoliselle ja siksi vaaditaan järjestöjen toimintatapojen tuntemusta ja jonkinasteista sisäpuolisuutta. Pitää vakuuttaa olevansa luotettava tutkija, joka ei halua vähätellä järjestön toimintaa tai aiheuttaa sille haittaa. Erilaiset keskustelut järjestöjen toiminnan merkityksestä ja rahoituksesta ovat saaneet osan järjestöistä hiukan varpailleen ja huolestuneeksi oman asemansa puolesta. Järjestöjä tutkivan pitää varautua perustelemaan omaa kiinnostustaan ja järjestöjen toiminnan asianmukaista kohtelua. Järjestöjäkin pitää lähestyä niiden omaa itsemäärittelyoikeutta kunnioittaen – ellei niin tee, saa vain ympäripyöreitä tusinavastauksia.

Lisäksi monet sensitiivisyydet ja esimerkiksi yhdenvertaisuuteen liittyvät kysymykset ovat läsnä myös järjestöjen toiminnassa. Järjestötoimintaa voi syystä arvostella puuttuvasta yhdenvertaisuusajattelusta ja siitä, että järjestötoiminta on – erästä haastattelemaani järjestötoimijaa lainaten – ”valkosen hyvin koulutetun miehen ja naisen harrastus”. Järjestöt ovat tosin vähitellen heräämässä tähän, ja joillain järjestöillä – kuten äskeisen puhujan edustamalla – on tietoinen yritys saada järjestön osallistujajoukko vastaamaan koostumukseltaan Suomessa eläviä nuoria yleisemmin.

Uskon vahvasti, että oma taustani vähemmistö- ja marginaalikysymyksistä kiinnostuneena tutkijana auttoi katsomaan kriittisesti järjestöjen toiminnassa olevia esteitä ja ulossulkemisen muotoja. Toisaalta tausta järjestötoimijana taas auttoi peilaamaan erilaisten järjestöjen toimintaa omiin kokemuksiin, etsimään eroja ja yhtäläisyyksiä. Samalla toki saattoi jäädä näkemättä joitakin järjestötoiminnan itsensäänselvyyksiä – järjestötoiminnan kasvattamana aikuisena myös minulla on paljon sellaista, mihin olen jo niin tottunut, etten osaa nähdä, että toisinkin voisi olla.

Järjestötutkimuksesta tekee palkitsevaa paitsi aiheen kiinnostavuus, myös ”kentän”, siis järjestöjen, jano saada tietoa itsestään. Olen kokenut, että järjestötutkimukselle on tilausta. Järjestöt ovat olleet kiinnostuneita pohtimaan kriittisesti toimintansa muutostarpeita ja kipupisteitä, kun tutkimus on tarjonnut siihen tilaisuuden. Vetovoima-tutkimuksen yksi tulos, ainakin itselleni, on ollut se, miten paljon kiinnostavaa tutkittavaa nuorisojärjestöissä on. Tervetuloa jatkamaan järjestöjen tutkimusta!

Vetovoima-hankkeen tutkija Riikka Taavetti kirjoittaa järjestöihin osallistumista ja niiden kehittämistä koskevan tutkimuksen tuloksista ja havainnoista. Tämä on kirjoitussarjan kymmenes ja viimeinen osa. Kirjoitukset ovat avoimia kommenteille, keskustelulle, kysymyksille ja uusille näkökulmille.

Sarjan ensimmäisessä kirjoituksessa käsiteltiin järjestötoiminnan haasteita, toisessa vapaaehtoistyön käsitettä ja kolmannessa vapaaehtoisten motivaatiota. Neljännen kirjoituksen aiheena oli järjestöjen toimintaan osallistuvien määrä ja toiminnan vaikuttavuus ja viidennen nuorten osallisuus ja kuuleminen. Viimeksi on käsitelty sitä, keitä järjestöjen toiminta tavoittaa ja mikä oikeastaan on nuorisojärjestötoiminnan ydin. Viimeiseksi on käsitelty järjestöjen rahoitusta ja vapaaehtoisuuden käsitteen rajoja.