Työ vapaaehtoista kiittää?

Edellisessä kirjoituksessani käsittelin vapaaehtoistyön käsitettä ja lupasin, että seuraavaksi aiheena on vapaaehtoisuuteen motivoituminen. Miksi vapaaehtoistyötä tehdään ja mikä siihen kannustaa? Vapaaehtoistyön keskeisin motiivi lienee, että työ on tekijälleen tärkeää. Koska vapaaehtoisuuteen ei aja palkka tai pakko, syyt vapaaehtoisuuteen pitää löytyä muualta. Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa, että työ on itsessään tärkeää?

Monet sisäiset motiivit

Anne Birgitta Pessi on kehittänyt viime vuosina paljon käytetyn vapaaehtoisuuden motiivien mallin, vapaaehtoisuuden timantin (mallista esim. Yeung 2005, Pessi & Oravasaari 2010). Mallissa vapaaehtoisen motiiveja etsitään neljällä ulottuvuudella, saaminen – antaminen, toiminta – pohdinta, läheisyys – etäisyys ja jatkuvuus – uuden etsintä:

Vapaaehtoistoiminnan motiivien timanttimalli.

 

(Kuva lainattu Parempi lippukunta -blogista. Kuvan on tehnyt Pessin mallinnuksen pohjalta Lari Karreinen.)

Ulottuvuuksien eri päät eivät ole toistensa vastakohtia: esimerkiksi vapaaehtoistyölle on ominaista, että antaessaan omaa aikaansa, saa antamisen iloa ja uusia kokemuksia. Antaminen ja saaminen kietoutuvatkin toisiinsa tavalla, jota Jaana Lähteenmaa (1997) on kuvannut ”altruistisen hedonismin” käsitteellä. Samoin vaikka omien arvojen toteuttaminen painottuu toiminta – pohdinta -akselin pohdintapäässä, monesti vapaaehtoistyössä juuri toiminta voi olla arvojen toteuttamisen, niiden todeksi elämisen, muoto.

On myös vapaaehtoistyön motiiveja, jotka eivät suoraan näy timanttimallissa. Jaana Lähteenmaa on jo vuonna 1997 julkaistussa artikkelissaan pohtinut sitä, miten nuorten, hänen tutkimuksensa tapauksessa Walkers-vapaaehtoisten, motiivit ovat syntyneet paitsi auttamisen halusta ja ”hyvän fiiliksen” etsimisestä, myös sitä, että vapaaehtoisuuden kautta on mahdollista työstää omia kokemuksiaan (Lähteemäki 1997). Lapsettomien vertaistukitoiminnassa aktiivisten vapaaehtoisten motiiveja pro gradu -tutkielmassaan käsitellyt Anne Lindfors (2014, 59–61) pohtii, miten vapaaehtoisuuden avulla on mahdollista selviytyä omasta kriisistä. Halu yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, joka nousi Lindforsin tutkimuksessa (mt., 48–49) yhdeksi keskeiseksi vapaaehtoisuuden motiiviksi, ei myöskään näy suoraan timanttimallissa.

Palkinnoista tukea?

Sisäisten motiivien ja niiden tukemisen lisäksi vapaaehtoisia voi pyrkiä palkitsemaan eri tavoin ja näin lisätä vapaaehtoisten motivaatiota. Kysyimme kyselyssämme, miten nuorisojärjestöt palkitsevat toimintaansa osallistuvia vapaaehtoisia. Yleisin palkitsemiskeino oli vapaaehtoisille tarjottava virkistys: vapaaehtoisille järjestetään illanviettoja ja tarjotaan tavallisia kokoustarjoiluja parempaa purtavaa. Tätä tekee yli puolet kysymykseen vastanneista järjestöistä. Virkistyksen voi ajatella tukevan ainakin vapaaehtoisuuden sosiaalisia motiiveja, lisäävän hyvää fiilistä sekä olevan osa vapaaehtoisten jaksamisesta huolehtimista, jota pidetään yhä tärkeämpänä osana järjestöjen toiminnan turvaamista.

Vajaalla kolmellakymmenellä prosentilla kysymykseen vastanneista järjestöistä vapaaehtoisille annetaan raha-arvoltaan pieniä muistamisia tai lahjoja. Nämä voivat olla esimerkiksi joulukortteja tai muita säännöllisiä muistamisia aktiivisesti toiminnassa mukana oleville. Neljännes järjestöistä ilmoitti, että vapaaehtoisille maksetaan päivärahoja tai kulukorvauksia. Suoraan rahamuotoista palkitsemista oli palkkioiden muodossa vajaalla viidenneksellä ja toimintaan saatavien avustusten tai esimerkiksi omista tapahtumista annettavien alennusten muodossa joka kuudennella järjestöllä. Pienten palkkioiden tai muistamisten kohdalla motivoinnissa on keskeistä niiden oikea-aikaisuus: kun motivaatiota työhön on paljon, palkkio voi tuntua hyödyttömältä (ja esimerkiksi järjestön rahojen tuhlaukselta) ja kun motivaatio on kokonaan kadonnut, ei se enää pienellä palkkiolla palaa. Mutta joskus, esimerkiksi juuri motivaation heiketessä, pieni muistaminen tai lahja voi kutsua mukaan vielä kerran ja saada innostumaan uudelleen.

Puolet kysymykseen vastanneista järjestöistä kirjoittaa vapaaehtoisille todistuksia vapaaehtoistoiminnasta. Joillain käytäntönä on, että isommista vapaaehtoistöistä todistuksen saa aina ja pienemmistä tehtävistä pyytäessään. Lisäksi vajaa kymmenen prosenttia mainitsi erikseen, että vapaaehtoistyöstä voi saada suosituksen palkkatyöhön tai opintosuorituksia – epäilemättä todistuksia vapaaehtoistyöstä kirjoitetaan osin juuri näitä tarkoituksia varten myös muissa järjestöissä.

Ryhmähaastatteluissa, joissa keskustelimme järjestötoiminnan motiiveista, moni toi esiin, että etenkin nuorille mahdollisuus siihen, että vapaaehtoistyöstä on hyötyä koulutuksessa tai työnhaussa, saattaa olla erityisen tärkeää. Jos työkokemusta uupuu, voi puutetta yrittää paikata vapaaehtoistyöllä. Tämä motiivi ei millään tavalla sulje pois altruistisempia perusteita vapaaehtoistyölle. Sen sijaan ongelmaksi vapaaehtoistyön uramerkitys saattaa muodostua, jos siitä tulee opinnoissa etenemisen tai työpaikan saamisen edellytys. Tuhoaako vapaaehtoisuuteen velvoittaminen sen syvimmän olemuksen?

Itselle vai toisille? Itsekästä vai altruistista?

Aiemmin vapaaehtoistyön hyödystä itselle on saatettu vaieta ja pyrkiä kuvaamaan vapaaehtoisuuden motiiveja vain sen muille tuottaman hyödyn kautta (tästä keskustelusta mm. Lähteenmaa 1997). Pessin timanttimalli on viimeistään kyseenalaistanut tämän ajattelutavan ja osoittanut, että vapaaehtoisuuteen kuuluu erilaisia, sekä omaan itseen että muihin kohdistuvia motiiveja, eivätkä nämä ole keskenään ristiriidassa tai toisensa poissulkevia. Silti välillä kuulee tarvetta selitellä vapaaehtoistyöstä sen tekijälle itselleen koituvan hyödyn oikeutusta – niin vahva on altruistisen ”äititeresamaisuuden” malli (Lähteenmaa 1997).

Mielenkiintoista onkin, että siinä missä vapaaehtoiselle itselleen koituvia etuja koetaan tarpeelliseksi selitellä, vapaaehtoistyön ”kohteisiin” kohdistuvien motiivien pyyteettömyys tunnutaan ottavan itsestään selvänä. Voisi kuitenkin ajatella, että osaa vapaaehtoisista motivoi myös käsitys siitä, miten muiden ihmisten tulisi elää ja muiden tukeminen tähän ”oikean elämän” muottiin – halusivat he sitä tai eivät. Tällainen motiivi tunnistetaan menneisyyden vapaaehtoisissa, jopa siinä määrin, että kaikkea historian hyväntekeväisyyttä tarkastellaan joskus ylhäältä alas suuntautuneena työnä, jonka kohteiden tarpeita ei tunnettu tai niistä ei välitetty. Menneisyys on paljon tätä yksinkertaistettua kuvaa moninaisempi (esim. Markkola 2005). Sen sijaan nykyisessä vapaaehtoistyössä tuntuu olevan varsin vaikea tunnistaa motiiveja, jotka perustuisivat toisten puolesta tietämiseen ja itsensä muiden yläpuolelle kohottamiseen.

Työ tekijäänsä kiittää

Vastatessaan vapaaehtoisten palkitsemismuotoja koskevaan kysymykseemme, joka viides järjestö kertoi, että vapaaehtoisille tarjotaan koulutusta. Koulutus voi toki olla välttämätöntä jo vapaaehtoisen työn kannalta, mutta siitä voi ajatella olevan hyötyä myös muussa elämässä ja siten sitä voi pitää myös palkkiona. Samoin noin viidennes kertoi, että vapaaehtoisilla on mahdollisuus edetä järjestössä ja päästä esimerkiksi kansainvälisille vierailuille. Myös vapaaehtoisten työlleen saaman tuen ja palautteen mainitsi vajaa kymmenes järjestöistä. Nämä kaikki saattavat kuulua niin oleellisina muotoina vapaaehtoistyöhön, ettei niitä välttämättä tulla erikseen maininneeksi palkitsemiskeinoina. Näissä palkitsemisen muodoissa työ kiittää vapaaehtoista: palkinto syntyy siitä, mitä tehdään ja mahdollisuudesta kehittyä tekemisessään.

Tekemissäni ryhmähaastatteluissa nousi esiin, että nuorille se, että vapaaehtoistyössä voi edetä ja saada vastuuta, voi olla erityisen tärkeää. Monille nuorille työelämä tarjoaa vain harvoin näitä mahdollisuuksia. Toki osa ihmisistä ei koskaan päädy työssään johtotehtäviin tai etenemään urallaan, jolloin vapaaehtoinen järjestötoiminta voi olla mahdollisuus käyttää ja kehittää niitä kykyjä, jotka työelämässä jäävät varjoon.

Vetovoima-hankkeen tutkija Riikka Taavetti kirjoittaa järjestöihin osallistumista ja niiden kehittämistä koskevan tutkimuksen tuloksista ja havainnoista. Tämä on kirjoitussarjan kolmas osa. Ensimmäisessä kirjoituksessa käsiteltiin järjestötoiminnan haasteita ja toisessa vapaaehtoistyön käsitettä. Kirjoitukset ovat avoimia kommenteille, keskustelulle, kysymyksille ja uusille näkökulmille.

(Muokattu 29.5.: Lisätty kuvan tekijän nimi.)

 

Lähteet

Lindfors, Anne (2014) Kun simpukka aukeaa. Tahattomasti lapsettomien vapaaehtoistoimijoiden motiivit. Sosiaalipolitiikan pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto: Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/96666/GRADU-1423742987.pdf

Lähteenmaa, Jaana (1997) Nuoret vapaaehtoistyöntekijät: motiiveja ja moraalipohdintoja. Tapaustutkimus pääkaupunkiseudulta. Teoksessa Helve, Helena & Lähteenmaa, Jaana & Päivärinta, Tuija & Saarikoski, Helena & Virtanen, Petri: Nuorten elämänpolkuja Lama-Suomessa. Nuorisotutkimus 2000, 3/97, 162–209.

Pessi, Anne Birgitta & Oravasaari, Tomi (2010) Kansalaisjärjestötoiminnan ytimessä. Tutkimus RAY:n avustamien sosiaali- ja terveysjärjestöjen vapaaehtoistoiminnasta. Avustustoiminnan raportteja 23. Raha-automaattiyhdistys. http://www.kansalaisareena.fi/RAYraportti23.pdf

Valliluoto, Sari (2014) Vapaaehtoistoiminnan mahdollisuuksista ja esteistä. Kilpailu- ja kuluttajaviraston selvityksiä 4 / 2014.Helsinki: Kilpailu- ja kuluttajavirasto.

Yeung, Anne Birgitta (2005)Vapaaehtoistoiminnan timantti. Miten mallintaa motivaatiota? Teoksessa Nylund, Marianne & Yeung, Anne Birgitta (toim.) Vapaaehtoistoiminta. Anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino, 104–125.

Yeung, Anne Birgitta & Grönlund, Henrietta (2005) Nuorten aikuisten arvot, asenteet ja osallisuus. Teoksessa Nylund, Marianne & Yeung, Anne Birgitta (toim.) Vapaaehtoistoiminta. Anti, arvot ja osallisuus. Tampere: Vastapaino, 167–191.