Tämän kirjoituksen otsikko on varkautelaisen osallisuuskoordinaattori Anneli Heikkisen puuskahdus viime syksynä Nuorisotyön tulevaisuusfoorumi -tapahtumassa. Heikkinen palkittiin tilaisuudessa Nuori toimija -tunnustuksella ja hän osallistui paneelikeskusteluun yhdessä muiden palkittujen kanssa. Paneelissa, keskusteltaessa osallisuudesta, tuli selväksi, että monien nuorisotoimijoiden kokemus oli, ettei nuorten osallisuus välttämättä todellisuudessa toteudu niin hyvin kuin paperilla pitäisi – tai että vain osalla nuorista on oikeasti mahdollisuus osallisuuteen.
Osallistumisesta osallisuuteen – vai päinvastoin?
Osallisuuden ja osallistumisen käsitteiden erottelu tutkimuksessa tuntuu toisinaan hämmentävältä. Molemmat sanat liittyvät yksilön, tässä tapauksessa lapsen tai nuoren, ja jonkin yhteisön, esimerkiksi perheen, koululuokan tai kunnan asukkaiden, väliseen suhteeseen. Osallisuutta kuvataan tunteeksi, kokemukseksi, joka syntyy onnistuneesta osallistumisesta ja kokemuksesta siitä että saa olla osa jotain ja todella vaikuttaa. Toisaalta joidenkin mukaan osallisuuden kokemus on oikeastaan edellytys sille, että voi osallistua. (Osallisuutta ja nuoria koskevasta keskustelusta esim. Kiilakoski & Gretschel & Nivala (2012), 14–18.)
Nuorten oikeudesta osallistua on tullut viimeksi kuluneina vuosikymmeninä melko näkyvä keskustelunaihe. Niin valtion, kuntien kuin myös yksittäisten järjestöjen tasolla pohditaan, miten nuorten ääntä saataisiin kuuluviin aiempaa enempää. Tärkeää on huomata, että kyseessä on nimenomaan ajassa tapahtunut muutos: ei aina aiemmin ole ajateltu, että nuorten, ainakaan äänestysikäistä nuorempien, kuuluisi millään tavalla osallistua yhteiskuntaan. Äänioikeuden ikärajakin oli alun perin peräti 24 vuotta ja laski nykyiseen 18 vuoteen vasta 1970-luvulla. Nykyisin vielä ajatellaan, ettei äänestäminen tai oikeus siihen ole osallistumisen edellytys tai missään tapauksessa osallisuuden koko kuva. Nuorten osallistumista ja sitä kautta osallisuutta pyritään lisäämään nuorisovaltuustojen, nuorten aloitemahdollisuuksien sekä erilaisten kuulemisjärjestelyjen kautta – lasten ja nuorten kuulemisen moninaisiin mahdollisuuksiin voi tutustua esimerkiksi Avoimen hallinnon tietokorttien avulla.
Järjestöt ja nuorten äänet
Järjestötoiminnasta käytävässä keskustelussa suhtautuminen nuorten osallistumiseen on mielenkiintoisella tavalla ristiriitaista. Yhtäältä ollaan huolissaan siitä, että nuorten halu osallistua ainakin järjestöjen toimintaan on vähentynyt tai että aktiivisten, toimintaan pitkällisesti sitoutuvien nuorten löytäminen on aiempaa hankalampaa. Toisaalta samaan aikaan järjestöissä panostetaan nuorten osallisuuteen aiempaa enemmän. Voikin sanoa, että nuorten osallistumiselta ja osallisuudelta odotetaan paljon enemmän kuin ennen, ja näiden odotusten täyttämiseksi järjestöt myös näkevät vaivaa.
Osana Vetovoima-kyselyn väittämäpatteria kysyimme, kokevatko järjestöt tarvitsevansa lisää osaamista nuorten osallistamiseen. Kysymykseen vastanneista järjestöistä hiukan yli puolet katsoi tarvitsevansa lisäosaamista – lopuilla osallistamisen taidot saattoivat olla hyvin hallussa tai he saattoivat ajatella, ettei osallistaminen ole taito, jota voidaan hankkia. Toisaalta reilut puolet vastanneista arvioi, että heidän järjestössään jokaisen nuoren osallistumista edistetään jo nyt yksilöllisesti, nuorten vahvuudet ja vaikeudet huomioiden. Noin kaksi kolmannesta vastanneista taas oli sitä mieltä, että nuoret saavat äänensä kuuluviin heidän järjestössään varsin hyvin ja vain viisi järjestöä arveli, että järjestö ei ole valmis muuttumaan nuorten toivomaan suuntaan. Koska kuitenkin viisitoista järjestöä katsoi, ettei nuorten ääni kuulu järjestössä kovin hyvin, on ehkä niin, että järjestöissä uskotaan kyllä järjestön valmiuteen muuttua, mutta kaikissa järjestöissä nuorten äänen kuulemiselle ei ole kanavia tai nuoria ei yksinkertaisesti ole kovin paljon mukana päättämässä järjestön suunnasta.
Kysyimme, onko järjestöillä käytössään jokin nuorten osallistumista edistävä elin. Koko kyselyyn vastanneista 112 järjestöstä 46 kertoi, että järjestössä on jokin järjestely, jolla nuorten osallistumista on pyritty edistämään. Kuvaavaa osallisuuskeskustelun kehitykselle on, että varsin monesti tällainen järjestely oli vasta aloitettu tai sitä oltiin juuri käynnistämässä. Vastanneista 29 järjestöllä oli nuorisotoimikunta tai vastaava elin, jossa nuoria kuultiin ja heille annettiin mahdollisesti myös päätösvaltaa nuorisotoiminnan sisällöistä. Toisinaan nuorisotoimikunta vastaa tosin vain jonkin tietyn toiminnan osan organisoinnista, eikä sen tarkoituksena ole erityisesti nuorten osallistumisen edistäminen. Joskus taas nuorisotoimikunta on tarkemmin sanottuna nuorisotyön toimikunta, johon kuuluu aikuisia nuorisotyön ammattilaisia joko järjestön sisältä tai ulkopuolelta, ei nuoria.
Nuorisotoimikuntien lisäksi muutama järjestö mainitsi, että nuorten osallisuutta edistetään paikallisesti tai että erityisesti paikallistoiminnassa valta oli nuorilla. Samoin muutamalla vastanneella järjestöllä nuorten osallistuminen on jonkin työntekijän erityisvastuulla. Muutama myös kertoi, että järjestön on periaatteena yrittää saada nuoria osallistumaan järjestön kaikkeen toimintaan ja joillakin näistä oli kiintiöity osa esimerkiksi hallituspaikoista nuorille tai tällainen oli suunnitelmissa.
Nuorten erillisten elinten rooli voi olla yllättävän hankala sovittaa järjestön muuhun rakenteeseen. Yhtäältä ne saattavat jäädä leikkiosallistumiseksi, jossa nuorilla on mahdollisuus keskustella omista toiveistaan, mutta nämä keskustelun tilat ovat irrallaan järjestön ”oikeasta” päätöksenteosta. Samoin nuorisotoimikuntaa tai vastaavaa saatetaan käyttää päätösten legitimointiin siten, että kun siltä on kysytty, nuoria on kuultu – aivan riippumatta siitä, miten moni nuori on edes teoriassa voinut osallistua kannanmuodostukseen ja millaiset mahdollisuudet muuhun kuin muodolliseen kommentointiin on annettu.
Toisaalta tilanteet, joissa nuorille luodaan ikään kuin ohituskaista, jonka kautta heidän on muita järjestön toimijoita helpompaa saada omia näkemyksiään eteenpäin, saattaa luoda tunteen epäreiluudesta: Miksi juuri nuorten näkemykset olisivat erityisen tärkeitä? Miksei yksinkertaisesti panosteta kaikkien järjestössä toimivien osallistumismahdollisuuksiin? Ja siitäkin huolimatta, että nuorten näkemyksille on tehty tilaa saattaa olla niin, etteivät nuoret eivät koe, että heidän äänensä kuuluisi järjestössä tarpeeksi. Yksi selitys tälle ristiriidalle saattaa olla se, että osallisuus on todellakin kokemus kuulumisesta yhteisöön ja erillinen nuorille tarkoitettu elin saattaa, päinvastoin kuin on tarkoitus, vähentää kokemusta samaan porukkaan kuulumisesta.
Osallisuuden osalta suurin riski on, että nuorten kuuleminen jää muuttumatta oikeiksi vaikutusmahdollisuuksiksi. Pitäisikö osallisuutta tarkastellakin tulosten näkökulmasta, siis siitä, missä määrin nuorten osallistuminen vaikuttaa esimerkiksi järjestön toimintaan? Miten sitä voisi mitata? Todennäköisesti yleisesti, kaikkien järjestöjen tasolla ei oikein mitenkään, mutta yksittäisen järjestön tasolla tämä olisi todennäköisesti mielekäs tapa tarkastella osallisuuden toteutunutta tasoa, ei ainoastaan sen teoriassa mahdollistavia muodollisia rakenteita.
Kuullaan ja myös kuunnellaan
Kysymys nuorten osallisuudesta asettuu erityyppisissä järjestöistä hyvin eri tavalla. Järjestöissä, joissa koko toiminta on nuorten tekemää, suunnittelemaa ja johtamaa, ei ole samalla tavalla tarvetta luoda erillisiä rakenteita nuorten osallistumiselle, sillä se on kaiken toiminnan edellytys. Kyselyymme vastanneista järjestöistä lähes puolet oli täysin sitä mieltä, että heidän järjestössään nuoret ovat toiminnan edellytys – ilman mukana olevia nuoria ei ole järjestöä. Tyypillisesti nämä järjestöt ovat sellaisia, joissa nuoret johtavat, kehittävät, päättävät ja tekevät – jotkut näistä järjestöistä kommentoivatkin, että kyselymme kysymykset nuorten osallistumisesta tuntuivat kummallisilta: jos nuoret eivät osallistuisi, koko järjestöä ei yksinkertaisesti olisi.
Myös täysin nuorten toiminnan varassa pyörivissä järjestöissä kysymys nuorten osallisuudesta saattaa olla keskeinen. Vaikka järjestöt eivät joudu oman toimintansa näkökulmasta miettimään nuorten osallisuutta ainakaan ikäryhmänä, ne saattavat toki muuten miettiä nuorten yhdenvertaisia osallistumisen mahdollisuuksia omassa järjestössään. Lisäksi näiden järjestöjen keskeinen tehtävä on usein nuorten äänen välittäminen yhteiskunnassa yleisemmin. Toisinaan järjestöjen näkemyksissä korostuu se, ettei nuorilla ole yhtä, yhtenäistä ääntä eivätkä eri sukupolvien näkemykset asetu vastakkain, vaan liittolaisuudet ja samanmielisyydet syntyvät sukupolvien poikki. Silloin järjestöjen tehtävä on nimenomaan tarjota mahdollisuuksia nuorten erilaisten äänten kuulumiseen. Ja joskus kokemus nuorten osallistumisesta ja osallisuudesta on näiden järjestöjen ympäristössä – oli se sitten esimerkiksi yhteiskunta laajemmin, oma kunta tai vaikka poliittisen nuorisojärjestön oma puolue – aika samanlainen kuin tekstini otsikossa: nuoria kuullaan kyllä, mutta uskoa ei tarvitse.
Vetovoima-hankkeen tutkija Riikka Taavetti kirjoittaa järjestöihin osallistumista ja niiden kehittämistä koskevan tutkimuksen tuloksista ja havainnoista. Tämä on kirjoitussarjan viides osa. Ensimmäisessä kirjoituksessa käsiteltiin järjestötoiminnan haasteita, toisessa vapaaehtoistyön käsitettä, kolmannessa vapaaehtoisten motivaatiota ja neljännessä järjestöjen toimintaan osallistuvien määriä ja toiminnan vaikuttavuutta. Kirjoitukset ovat avoimia kommenteille, keskustelulle, kysymyksille ja uusille näkökulmille.
Kirjallisuus
Kiilakoski, Tomi & Gretschel, Anu & Nivala, Elina (2012) Osallisuus, kansalaisuus, hyvinvointi. Teoksessa Gretschel, Anu & Kiilakoski, Tomi (toim.) Demokratiaoppitunti. Lasten ja nuorten kunta 2010-luvun alussa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura julkaisuja 118. Helsinki: Nuorisotutkimusseura, 9-33
Vetovoima-blogi 
5 comments